Astuin ulos junasta. Mieltäni askarrutti vain se, miten jaksaisin vielä järjestää kaiken seuraavan päivän puurtamista varten. Kiire alkoi vaatimaan veronsa. Kun sitten tunsin kasvoillani viileän syysilman, huomasin luonnonvalon painuneen jo sijoilleen ja nostin takkini kaulukset kaulahuivin korvikkeeksi, minua alkoi omaksi ihmetyksekseni hymyilyttämään.
Syksyn tuoksu ja lehvistöön hiipivät värit toimivat itselleni yht’äkkiä terapiana kaiken kiireen keskellä. Itselläni ei suinkaan luonnon kaunistuminen, muuttolintujen ilmailunäytökset tai kesän jälkeinen arkistuminen aiheuta tätä terapeuttisuutta. Sen aiheuttavat noiden tuntemusten aiheuttamat muistot nuoruuden syksyistä.
Siinä missä nykyisin huomaan syksyn tarkoittavan vain siirtymistä pitkään kaamospuurtamiseen, missä seuraava kesäloma on vasta kaukana horisontissa, tarkoittivat nuoruuteni syksyt jotain aivan muuta; elämä alkoi kesäloman jälkeen taas täydellä teholla.
Enkä tarkoita, etteivätkö nuoruuteni kesät olleet elämäni parasta aikaa. Tarkoitan sitä, että arjen alettua syksyn viilenevät illat toivat jälleen elämääni uudet ihastukset, venyneet illanvietot, koulunjälkeiset kahvikupilliset ja vilpittömän unelmoinnin. Elämä 16-vuotiaan silmin oli täynnä mahdollisuuksia, ystävyyttä ja vapautta. Sitä vapautta todistivat juuri ne kirpeät syysillat jolloin emme malttaneet tunnustaa syksyn saapuneen, kun emme halunneet ajatella talven kylmyyden vaanivan jo oven takana. Vapaus oli hetkissä, aitoudessa ja nuoruudessa. Vapaus oli hetkessä, kun et välittänyt ilman kylmenemisestä. Kun hengitit onnellisuutta.
Kotiin kävellessäni ilman kirpeys, jalkojen alla kahisevat lehdet ja kaulahuivin kaipuu muistuttivat minua tuosta onnellisuudesta. Kun maailma oli meidän. Ja minua hymyilytti, sillä se joukko nuoria ei olisi koskaan tajunnut unelmoivansa tuosta tunteesta. Onnellisuudesta.
Syksyn tuoksu ja lehvistöön hiipivät värit toimivat itselleni yht’äkkiä terapiana kaiken kiireen keskellä. Itselläni ei suinkaan luonnon kaunistuminen, muuttolintujen ilmailunäytökset tai kesän jälkeinen arkistuminen aiheuta tätä terapeuttisuutta. Sen aiheuttavat noiden tuntemusten aiheuttamat muistot nuoruuden syksyistä.
Siinä missä nykyisin huomaan syksyn tarkoittavan vain siirtymistä pitkään kaamospuurtamiseen, missä seuraava kesäloma on vasta kaukana horisontissa, tarkoittivat nuoruuteni syksyt jotain aivan muuta; elämä alkoi kesäloman jälkeen taas täydellä teholla.
Enkä tarkoita, etteivätkö nuoruuteni kesät olleet elämäni parasta aikaa. Tarkoitan sitä, että arjen alettua syksyn viilenevät illat toivat jälleen elämääni uudet ihastukset, venyneet illanvietot, koulunjälkeiset kahvikupilliset ja vilpittömän unelmoinnin. Elämä 16-vuotiaan silmin oli täynnä mahdollisuuksia, ystävyyttä ja vapautta. Sitä vapautta todistivat juuri ne kirpeät syysillat jolloin emme malttaneet tunnustaa syksyn saapuneen, kun emme halunneet ajatella talven kylmyyden vaanivan jo oven takana. Vapaus oli hetkissä, aitoudessa ja nuoruudessa. Vapaus oli hetkessä, kun et välittänyt ilman kylmenemisestä. Kun hengitit onnellisuutta.
Kotiin kävellessäni ilman kirpeys, jalkojen alla kahisevat lehdet ja kaulahuivin kaipuu muistuttivat minua tuosta onnellisuudesta. Kun maailma oli meidän. Ja minua hymyilytti, sillä se joukko nuoria ei olisi koskaan tajunnut unelmoivansa tuosta tunteesta. Onnellisuudesta.
Kommentit
Lähetä kommentti