Lämpimät yöt ajavat jälleen unettomuuteen. Jokainen tunti miettien, milloin matka huomisaamuun alkaa, tuntuu ikuisuudelta. Unettomuus luo filosofin. Tai kenties vain epätietoisuuden, sillä historian suurilla ajattelijoilla lienee ollut elämän suuriin kysymyksiin myös jonkinasteisia helpotuksia, vastauksia, joiden mukaan luoda itselleen onnellisuus.
Viimeksi vielä polvenkorkuisen ikiliikkujan kanssa elämän ihmeellisyttä tarkastellessani ymmärsin sen, kuinka tärkeässä osassa henkilökohtainen tyytyväisyys on. Tuollainen kokemus kannustaa miettimään omia ajatuksiaan, tunteitaan omasta olemisestaan. Ja kun huomaa olevansa onnellinen tilanteessa, joka ei muistuta lainkaan tyypillistä arkea, alkaa miettimään, onko arjessa mahdollisesti tarvetta muutokseen. Kun sitten muutaman yön valvottuaan ja muutaman aamun kiroiltuaan vihdoin ymmärtää, että jotain olisi tehtävä, ei enää tiedä mistä aloittaa.
Kysymys omassa onnellisuudessani, tai tyytyväisyydessäni, ei suinkaan johdu ympäristöstäni. Tai niin ainakin uskon. Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan kokevani elämän ihmeellisyyttä muulla tavoin. En ole kai koskaan arvostanut mitään sillä tavalla, miten nykyään arvostan omaa nuoruuttani. Ja nyt, odotellessani harmaita hiuksia (tai niiden katoamista) mietin, mitä itselleni sitten tapahtui. Vai onko tilanne vain niin, etten vielä ole tarpeeksi aikuinen ymmärtääkseni, mitä se oikeasti tarkoittaa. Nimittäin aikuisuus.
Kuitenkin jokaisena hetkenä, kun syvennyn pohtimaan elämäni tarkoitusta, huomaan katuvani. Huomaan katuvani harkitsemattomia ratkaisujani, jotka ovat johtaneet nimelliseen menestykseen. Juuri siihen, mitä moni saattaisi kateellisena sivusta seurata ja jolla sukulaisille voi itsestään luoda onnistuneen ja menestyneen vaikutelman.
Huomaanko kenties sittenkin nauttivani tämänkaltaisesta elämästä kun ensimmäiset arvokkaat harmaat ilmestyvät. Vai löydänkö itseni vielä vuosienkin päästä istumasta takapihani riippumatossa miettimässä sitä, mitä olisin ehkä voinut tehdä toisin. Vai pitäisikö minun vain unohtaa sana ehkä.
Viimeksi vielä polvenkorkuisen ikiliikkujan kanssa elämän ihmeellisyttä tarkastellessani ymmärsin sen, kuinka tärkeässä osassa henkilökohtainen tyytyväisyys on. Tuollainen kokemus kannustaa miettimään omia ajatuksiaan, tunteitaan omasta olemisestaan. Ja kun huomaa olevansa onnellinen tilanteessa, joka ei muistuta lainkaan tyypillistä arkea, alkaa miettimään, onko arjessa mahdollisesti tarvetta muutokseen. Kun sitten muutaman yön valvottuaan ja muutaman aamun kiroiltuaan vihdoin ymmärtää, että jotain olisi tehtävä, ei enää tiedä mistä aloittaa.
Kysymys omassa onnellisuudessani, tai tyytyväisyydessäni, ei suinkaan johdu ympäristöstäni. Tai niin ainakin uskon. Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan kokevani elämän ihmeellisyyttä muulla tavoin. En ole kai koskaan arvostanut mitään sillä tavalla, miten nykyään arvostan omaa nuoruuttani. Ja nyt, odotellessani harmaita hiuksia (tai niiden katoamista) mietin, mitä itselleni sitten tapahtui. Vai onko tilanne vain niin, etten vielä ole tarpeeksi aikuinen ymmärtääkseni, mitä se oikeasti tarkoittaa. Nimittäin aikuisuus.
Kuitenkin jokaisena hetkenä, kun syvennyn pohtimaan elämäni tarkoitusta, huomaan katuvani. Huomaan katuvani harkitsemattomia ratkaisujani, jotka ovat johtaneet nimelliseen menestykseen. Juuri siihen, mitä moni saattaisi kateellisena sivusta seurata ja jolla sukulaisille voi itsestään luoda onnistuneen ja menestyneen vaikutelman.
Huomaanko kenties sittenkin nauttivani tämänkaltaisesta elämästä kun ensimmäiset arvokkaat harmaat ilmestyvät. Vai löydänkö itseni vielä vuosienkin päästä istumasta takapihani riippumatossa miettimässä sitä, mitä olisin ehkä voinut tehdä toisin. Vai pitäisikö minun vain unohtaa sana ehkä.
Kommentit
Lähetä kommentti