Haihattelija

Astuin ulos junasta. Mieltäni askarrutti vain se, miten jaksaisin vielä järjestää kaiken seuraavan päivän puurtamista varten. Kiire alkoi vaatimaan veronsa. Kun sitten tunsin kasvoillani viileän syysilman, huomasin luonnonvalon painuneen jo sijoilleen ja nostin takkini kaulukset kaulahuivin korvikkeeksi, minua alkoi omaksi ihmetyksekseni hymyilyttämään. Syksyn tuoksu ja lehvistöön hiipivät värit toimivat itselleni yht’äkkiä terapiana kaiken kiireen keskellä. Itselläni ei suinkaan luonnon kaunistuminen, muuttolintujen ilmailunäytökset tai kesän jälkeinen arkistuminen aiheuta tätä terapeuttisuutta. Sen aiheuttavat noiden tuntemusten aiheuttamat muistot nuoruuden syksyistä. Siinä missä nykyisin huomaan syksyn tarkoittavan vain siirtymistä pitkään kaamospuurtamiseen, missä seuraava kesäloma on vasta kaukana horisontissa, tarkoittivat nuoruuteni syksyt jotain aivan muuta; elämä alkoi kesäloman jälkeen taas täydellä teholla. Enkä tarkoita, etteivätkö nuoruuteni kesät olleet elämäni par

Olen elämäni aikana asustellut vain pikkukaupungeissa (sekä tottakai valtaosan puhtaasti maalla, pikkukylässä). Ja poikkesinhan minä nuorempana Hämeenlinnassakin, mutta jätetään se pois laskuista, sillä vajaan vuoden ihmeteltyäni päätin jälleen siirtyä pienempään. Siis kaupunkiin. Kyllä, sellaiseksi tämä kuuluu laskea. Nimittäin Valkeakoski. Koko elämäni olen saanut kuunnella jokaiselle meistä tuttua, negatiivissävytteistä keskustelua siitä kuinka kunkin oma kotikaupunki on sitä ja kuinka se on tätä. Vielä isommassa roolissa tässä keskustelussa on aina se, mitä mikäkin paikka ei ole, mitä se ei kenellekään tarjoa ja kuinka ihmisetkin ovat jotenkin taianomaisesti pilaantuneet kaupungin takia. Sanon myös suoraan itse syyllistyneeni tähän useita kertoja, ja varmasti tulen vielä joskus uudelleenkin syyllistymään. Mutta kuitenkin mieltäni myös askarruttaa se, mikä näissä pienissä pitäjissä sitten ihmisiä niin kovasti ärsyttää. ”Täällä ei koskaan tapahdu mitään. Eikä täällä ole k

Lämpimät yöt ajavat jälleen unettomuuteen. Jokainen tunti miettien, milloin matka huomisaamuun alkaa, tuntuu ikuisuudelta. Unettomuus luo filosofin. Tai kenties vain epätietoisuuden, sillä historian suurilla ajattelijoilla lienee ollut elämän suuriin kysymyksiin myös jonkinasteisia helpotuksia, vastauksia, joiden mukaan luoda itselleen onnellisuus.  Viimeksi vielä polvenkorkuisen ikiliikkujan kanssa elämän ihmeellisyttä tarkastellessani ymmärsin sen, kuinka tärkeässä osassa henkilökohtainen tyytyväisyys on. Tuollainen kokemus kannustaa miettimään omia ajatuksiaan, tunteitaan omasta olemisestaan. Ja kun huomaa olevansa onnellinen tilanteessa, joka ei muistuta lainkaan tyypillistä arkea, alkaa miettimään, onko arjessa mahdollisesti tarvetta muutokseen. Kun sitten muutaman yön valvottuaan ja muutaman aamun kiroiltuaan vihdoin ymmärtää, että jotain olisi tehtävä, ei enää tiedä mistä aloittaa. Kysymys omassa onnellisuudessani, tai tyytyväisyydessäni, ei suinkaan johdu ympäristöstäni. Tai ni

Sanotaan, että teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Sanotaan, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Entäpä jos meillä olisi kuitenkin takaovi, mahdollisuus ymmärtää jos toisen teot eivät ole tarkoitettuja. Mahdollisuus antaa anteeksi. Puhuessamme suomalaisista, tulee mieleemme aina stereotypia siitä, kuinka me emme puhu emmekä kerro. Paikkansa pitävä väite, sanoisin. Seuraavana ajattelemme, että suomalaisuudessa tekojen merkitys on sanoja suurempi. Miksi siis puhua? Kansakuntamme voima ja kirous, sillä entäpä jos tekomme eivät heijastakkaan ajatuksiamme? Entä jos tekomme ovat seurausta jostain meitä suuremmasta, jostain hallitsemattomasta. Ihmismieli. Kuinka me koskaan voisimme tulkita sitä haluamallamme tavalla. Olen lyhyen elämäni aikana saanut ja joutunut kokemaan monen ystäväni ylä- ja alamäet. Ja asian kokeminen tällaisissa tapauksissa tarkoittaa vain sitä, otetaanko viikonloppuna iloon vai suruun. Tapamme käsitellä tällaisia vaikeita asioita on hyvin yksiselitteinen; kun masentaa, o