"Miksei kukaan enää arvosta yleissivistystä? Nykyajan suurin ongelma on tiedon pelko.
Nokkela artikkeli. Voisin alkaa tässä kritisoimaan tekstiä, sekä ansioituneen professorin ulostuloa sillä, että nämä vanhanliiton konkarit elävät omassa kuplassaan, jossa he eivät suostu tunnustamaan maailman muuttuneen ja yleissivistyksen kehittyneen; se, mikä vuonna kivikausi oli validia ”yleistietoa”, on nykyinen y-sukupolvi luonut melkoisen annoksen korviketietoa (koodaaminen, sosiaalisen median integrointi päivittäiseen elämään ja mitä näitä nyt on). Tällöin voisimme sanoa, että yleistieto on muuttanut muotoaan ja aikaisemmin tärkeänä pitämämme asiat ovat menettäneet nykypäivänä merkityksensä.
Jätän edellämainitun kritiikin kuitenkin kapeakatseisimmille. Nyökyttelen liian hyväksyvästi artikkelille ollakseni sen kanssa edes periaatteesta eri mieltä, sillä väitän huomanneeni samanmoisen kehityksen nostavan yhä enemmän päätään. Totta on, että laaja yleissivistys on todellakin korvattavissa nopeilla ja kattavilla tiedonhakutyökaluilla. Mutta onko se syy sille, että yleissivistyksen ja nippelitiedon tilalle ihmisten elämiin paikkansa on ottanut juuri artikkelissa mainittu bulkkiviihde? Puhumme sitten saippuasarjoista, juonikuviot jo kolmatta vuosikymmentä toistavista sitcomeista, toinen toistaan raflaavammista reality-sarjoista tai juorulehtien ”Kääk!”-palstoista. Antavatko edellä mainitut viihteen muodot meille elämäämme lisäarvoa? Voimmeko oppia niistä jotain? Vai alammeko tosissamme näkemään yksinkertaisten kanavien kautta maailman paljon yksinkertaisempana kuin se oikeasti on?
Viimeisten vuosien aikana on keskusteltu niin nuorten kiinnostuksen vähentymisestä politiikkaa ja vaikuttamista kohtaan kuin myös oppimistulosten heikkenemisestä, lukutaidon vähentymisestä ja tulevaisuuden haaveiden muuttumisesta. Koulut koittavat pysyä perillä alati muuttuvista standardeista, joissa luokkakokoja vuoroon kasvatetaan ja vuoroon pienennetään. Jossa jokaiselle uniikille lumihiutaleelle muokataan hänen oman persoonallisuusdiagnoosinsa ja oppimisvaikeuksiensa määrittämä opetussuunnitelma. Tungetaan niitä taulutietokoneita lukutaidottomien esikoululaisten kouraan. Viedään opettajilta viimeisetkin auktoriteetin rippeet. Lauletaan kevätjuhlassa Antti Tuiskua. Mietitään, kuinka pitäisi vielä olla suvaitsevainen ja vaikkatiesmitä. Unohdetaan tyystin koulutuksen, kasvatuksen ja oppimisen tärkein tavoite; kasvu.
Oma näkökulmani yleissivistykseen kulkee tyylilleni uskollisesti pitkän lenkin usean tekijän kautta lopputulokseen; asioiden ymmärtäminen vaatii jokaisen asiaan liittyvän tekijän/muuttujan tuntemisen. On kyse sitten yksinkertaisimmillaan budjetoinnista aina monimutkaiseen poliittiseen päätöksentekoon, tulee päätöksen jokainen muuttuja ottaa huomioon ennen lopputuloksen tekemistä. Mutta entä jos olemme menneet vuodet keskittyneet vain mehukkaimpiin julkkisjuoruihin tai nauraneet paratiisisaarella kettuaan koloon kadottaville rusketusvammaisille? Miten ihmeessä voisimme yht’äkkiä, elämän niin vaatiessa, kyetä muodostamaan haastavan, perustellun päätöksen liittyen työprojektiin, arkielämän haasteisiin saati poliittiseen vaikuttamiseen? Emme me pysty.
Ihminen on siitä yksinkertainen otus, että harva meistä päätyy tekemään asioita, joista emme pidä. Emmekä me usein pidä asioista, joita emme hallitse. Toisin sanoen; kun emme hallitse historiaamme, asioiden syy-seuraussuhteita, maailman moninaisuutta saati yksinkertaista sivistystä, emme myöskään koe pitävämme niistä. Yksinkertaiset bulkkisarjat, tuntemattomien kanssa avioituneille nauraminen, koelaulukärsimykset tai vallaton vollotus ovat vain niin paljon helpompaa pureksittavaa. Milloin siis tapahtuu oppiminen? Miksi haastavien asioiden käsittely on niin perkeleen epätrendikästä?
En tarkoita avautumisellani sit, että meistä jokaisen pitäisi ottaa harppaus taaksepäin; ei meistä tarvitse tehdä kirjastoaddikteja, pakottaa tauluviivaimen uhalla opettelemaan Suomen jokia ulkoa saati polttaa minäpuhelimia roviolla jotta lapset oppivat jälleen teroittamaan lyijykynänsä. Mielestäni meidän tulisi kannustaa kiinnostumaan; sivistävää tietoa ja informaatiota on saatavillamme enemmän kuin aikaisemmilla sukupolvilla on koskaan ollut. Jokainen meistä kantaa taskussaan laitetta, jonka avulla minkä tahansa asian (vähintään pintapuolinen) opiskelu onnistuu lähes keneltä tahansa. Lopetetaan siis aidon tiedon pakoilu. Aletaan tekemään henkisestä ja akateemisesta kasvusta sekä nippelitiedosta jälleen trendikästä. Siirretään vastuu taas sille, jolle se kuuluu: opiskelijoille ja ihmisille itselleen. Innostutaan taas tiedosta ja uuden oppimisesta.
Mitä olen sitten itse viimeaikoina oppinut? Mikä tieto on saanut itseni innostumaan?
Katsokaapa siitä älyluuristanne kaiken somesekoilunne keskellä Euroopan suurin banaanintuottajavaltio.
Yllätyittekö?
Nyt olette taas askeleen enemmän "sivistyneitä".
Kommentit
Lähetä kommentti