Kotiseuturakkaudesta.

Olen elämäni aikana asustellut vain pikkukaupungeissa (sekä tottakai valtaosan puhtaasti maalla, pikkukylässä). Ja poikkesinhan minä nuorempana Hämeenlinnassakin, mutta jätetään se pois laskuista, sillä vajaan vuoden ihmeteltyäni päätin jälleen siirtyä pienempään. Siis kaupunkiin. Kyllä, sellaiseksi tämä kuuluu laskea. Nimittäin Valkeakoski.

Koko elämäni olen saanut kuunnella jokaiselle meistä tuttua, negatiivissävytteistä keskustelua siitä kuinka kunkin oma kotikaupunki on sitä ja kuinka se on tätä. Vielä isommassa roolissa tässä keskustelussa on aina se, mitä mikäkin paikka ei ole, mitä se ei kenellekään tarjoa ja kuinka ihmisetkin ovat jotenkin taianomaisesti pilaantuneet kaupungin takia. Sanon myös suoraan itse syyllistyneeni tähän useita kertoja, ja varmasti tulen vielä joskus uudelleenkin syyllistymään. Mutta kuitenkin mieltäni myös askarruttaa se, mikä näissä pienissä pitäjissä sitten ihmisiä niin kovasti ärsyttää.

”Täällä ei koskaan tapahdu mitään. Eikä täällä ole koskaan mitään tekemistä.”

Nuo kaksi lausetta taitavat olla meille kaikille tuttuja. Ne kiteyttävät lähes jokaisen nuoren, tulevaisuuttaan suunnittelevan paikkakuntalaisen ajatukset. Tuossa tilanteessa, kun et oikeasti ole itsekään tietoinen siitä mitä haluat, ei mikään jo sinulle tarjottu tunnu mielenkiintoiselta. Nuori haluaa nähdä ja kokea. Kasvaa aikuiseksi niin, että voi kymmenen vuoden kuluttua sanoa kokeneensa ja ymmärtäneensä maailmaa. Tätä ilmiötä vastaan sotiminen (kohdallani kirjoittaminen) olisi silkkaa järjettömyyttä; mikään ei kasvata meitä enempää kuin erilaisuuden kohtaaminen omin silmin. Usein vain tämä uusien kokemusten tavoittelu, halu nähdä jotain erilaista, halu olla oma itsensä, perustellaan sillä, että oma kotikaupunki on niin tylsä ja kaikki sen asukkaat vääränlaisia. On niin paljon helpompaa perustella tietyllä tapaa vielä määrätiedoton muuttohalukkuus ja kokemisen halu sillä, että oma kotikaupunki ei tarjoa enää mitään. Mutta kun kysyn, mitä se jokin on, mitä ei täältä löydy, saan melko mielenkiintoisia vastauksia.

Kaupungin sielu ovat sen asukkaat.

Kuulostipa otsikko kliseeltä. Jätän sen tuohon silti. Sillä sitä mieltä asiasta oikeasti olen. Usein työvuorosta kotiin kävellessäni kuljen kaatopaikan kautta. Minulla ei rehellisesti ole mitään käsitystä siitä, missä Valkeakosken virallinen kaatopaikka on. Mutta työmatkani kulkee läpi keskustan, Koskikaran editse liikehuoneistojen viertä Valtakatua pitkin Tehtiksen nurkalle. Ja tuo matka on kuin kulkisin festarisunnuntain aamuna tapahtuma-alueella; roskaruokapakkauksia, ruoantähteitä, tölkkejä, purkkeja ja lasinsiruja, karnevaaleista villiintyneitä lokkeja ja variksia. Jos oikeasti kulkisin juhlien jälkeisenä aamuna festarialueella, tietäisin että tuo sotku ja sekasorto ovat merkkejä hauskanpidosta. Voisin olla varma, että kaiken sen siivoaminen on ollut hauskanpidon arvoista. Jokaisena sunnuntaiaamuna tiedän kuitenkin, että tuo ei ihan vastaa todellisuutta. Veriroiskeet katukivetyksellä viittaavat siihen, ettei ihmisiä ole ollut viihdyttämässä kasa ulkomaalaisia artisteja. Ajanviettotapamme ja viihdykkeemme mukailevat edelleen Antiikin aikoja. Gladiaattorit vain ovat vaihtuneet turhautumistaan toisiinsa purkaviksi asukkaiksi. Joku on suutahtanut valokuvaamon ikkunalle. Tuo eloton lasi oli varmaan heittänyt jonkin ikävän kommentin. Tai vikitellyt toisen tyttöystävää, en tiedä.  

Mihin tämän pohdiskelun sitten pitäisi johtaa? Itseäni eniten tässä aiheessa ihmetyttää se, kuka tuon surkean näyn on rakentanut. Tuo sama joukko ihmisiä, jotka maanantaista perjantaihin kertovat, kuinka heillä on tylsää, kuinka Valkeakoskella ei koskaan tapahdu mitään ja kuinka täältä pois muuttaminen olisi parasta, mitä heille voisi tapahtua. Silti, juuri sinä ajankohtana kun kaupunkimme ihmiset kokoontuvat joukoittain yhteen, emme tee mitään parantaaksemme yhteisöämme. Emme ymmärrä, kuinka vaihtamalla suhtautumistamme toisiimme ja siihen mitä meille joka viikko toisten toimesta tarjotaan, voisimme tehdä kaupungistamme jotain aivan muuta. Eikö kuulostaisikin hyvältä, jos joku joskus sanoisikin Valkeakosken tarjonneen unohtumattoman viikonlopun? Tämä teksti syntyi juuri tällaisen kokemuksen pohjalta. Jo elämässään paljon kokenut kolmen aikuisen miehen isä oli vierailulla Valkeakoskella. Se ei kuulunut hänen alkuperäiseen suunnitelmaansa, mutta silti onnellisuus ja täydellinen tyytyväisyys kuuluivat hänen äänestään.  Pysähdyin miettimään, miten tuollainen ihminen kykenee olemaan noin tyytyväinen vierailtuaan ensin pommisuojassa ja sen jälkeen istuttuaan illan kuunnellen korviasärkevällä voimakkuudella soitettua livemusiikkia itseään selkeästi nuorempien ja kokemattomampien ihmisten seurassa. En koskaan häneltä vastausta tähän kysymykseen varmistanut, mutta uskoisin sillä olevan jotain tekemistä seuraavan kanssa.

Mitä me oikeasti haluamme kokea?

Kun rationalisoimme omat odotuksemme, saatamme yllättyä. Pienistä asioista saattakin kasvaa jotain, mitä emme osaisi koskaan suunnitella. Ystävällisyys, avoimuus ja rehellinen kotiseuturakkaus vaikuttavat myös ympäristöömme. Ennenkuin seuraavan kerran avaudumme siitä, kuinka kotikaupunkimme ei tarjoa meille mitään, tulisi meidän tarkastalle niitä asioita joita meillä jo on. Mikä meille oikeasti on tärkeintä.

Ravintolat, tapahtumat, kaupat ja kaikenmaailman ”osta-meiltä-tätä-mitä-et-oikeasti-tarvitse”-erikoisliikkeet ovat meille vain välineitä. Välineitä tehdä olostamme helpompaa ja jollain tapaa miellyttävämpää. Noista elämämme työkaluista on vain muodostunut liian tärkeä osa onnellisuuttamme. Olisinko itse onnellisempi asuessani suuressa kaupungissa, jossa kaikki mahdollinen olisi helpommin tarjolla? Uskallan nykyisin väittää, että en. Sillä milloin oikeasti noita ihmeellisyyksiä tarvitsen. Tarvitsen niitä silloin, kun ympärilläni on joukko itselleni tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa elämän kärsimykset ovat merkittävästi miellyttävämpiä kokea. Avatessani silmäni kotikaupungissani, ymmärrän pian ettei mikään noista ”suuren maailman ihmeellisyyksistä” ole pakollista. Ainakaan siinä mittakaavassa, mihin olen aikaisemmin viitannut. Pystyn istuutumaan alas kantapaikkani tiskille, sillä vieressäni istuu itselleni tuttu henkilö (pikkukaupungeissa olemme jollain tapaa kaikki toistemme tuttuja, eikö), juuri se ihminen, kenen kanssa sillä hetkellä minulla on hauskaa. Sellainen ihminen, kenen kanssa voin viettää laadukkaan illan apunani vain se, mitä kaupunkini jo tarjoaa. Ja kun keskityn vain siihen hetkeen, ei minua haittaa lainkaan ettei kantapaikkani ole maan trendikkäin coctail-baari. Sillä minä saan olla juuri se, kuka olen. Saan olla juuri niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluan olla. Eikä minun tämän saavuttaakseni ole tarvinnut muuttaa minnekään. Pystyn mahdollistamaan itselleni tämän illan, sillä asuinkustannukseni eivät aja minua syömään hampurilaisen sijasta kynsiäni. Pääsen lyhyellä varoitusajalla paikalle, sillä etäisyydet eivät vaadi toimivia jalkoja kummoisempaa. Minun ei tarvitse miettiä bussiaikatauluja, ei ylläpitää autoa eikä eksyä matkallani lukemattomille sivukaduille, jotka ovat pullollaan valotauluja ja katteettomia lupauksia. Kuljen jalan ja näen lapsia leikkimässä puistossa ja heti perään auringon laskevan horisonttiin luoden upean värimaailman järven tyynelle pinnalle. En joudu kyllästämään itseäni betonipinnoilla. Voin rehellisesti sanoa nauttivani.

Jos nyt muuttaisin ”suureen maailmaan”, olisiko sillä kaikella krääsällä ja säihkeellä yhtä paljon vaikutusta omaan onnellisuuteeni, kuin sillä yksinkertaisuudella ja helppoudella jonka Valkeakoski minulle tarjoaa? Millaiseksi kaupunkimme muuttuisi, jos yhä useampi meistä keskittyisi nauttimaan siitä, mikä meille on ilmaiseksi vaivattomasti tarjolla sen sijaan, että julistaisimme yhdellä suulla kaupungin ulkopuolelle asti kuinka tylsää ja väritöntä elämämme on? Sillä halutessani vierailla jossain hienossa ravintolassa, ostaessani liput suosikkiyhtyeeni konserttiin toiselle paikkakunnalle tai käydessäni vanhempieni luona nauttimassa maaseudun rauhasta, onko se pois Valkeakoskelta? Tarvitseeko ihan jokaisen asian olla saatavilla kellon ympäri kahvinkeittämiseen rinnastettavalla vaivannäöllä?

Tätä avautumista voidaan soveltaa myös Valkeakosken ulkopuolella jokaisessa sellaisessa kaupungissa, joka on sisäänpäinkääntyneisyytensä vuoksi unohtanut, kuinka helppoa tyytyväinen elämä yhdessä tehtynä on.